Seuraava kirjani on...
...novellikokoelma "Päivänsankari ja kuokkavieras"
Työskentelin viime vuosituhannen lopulla keikkahoitajana psykiatrisessa sairaalassa. Noihin aikoihin raapustelin myös monitulkintaisuuteensa kompastelevia novelliharjoitelmia, joista yhdessä mies pakenee ruumisarkusta ja päätyy suureen kartanoon, jonka huoneet edustavat vaihtoehtoisia uudestisyntymisiä. Vuosia myöhemmin, kun olin jo jättänyt keikkahoitajuuden taakseni, löysin kömpelöt novellit naarmuuntuneen muistitikun kätköistä ja tajusin, että arkustakarkailijasta kirjoittaessani olin ajatellut erästä tiettyä potilasta, jonka kohtalo yhä sorkki mielikuvitustani. Päätin kirjoittaa novellin uusiksi. Alkuperäisestä versiosta säilytin ainoastaan alun, jossa mies pakenee. Käärinliinat muuttuivat sairaalasta varastetuksi päiväpeitoksi ja arkunkantajat partiopoliiseiksi. Novelli sai työnimen Terve vaan, Räikkönen!, Sittemmin se on saanut seurakseen muita tematiikaltaan analogisia tarinoita, joista lopulta on tarkoitus muodostua kymmenen novellin kokonaisuus. Kokoelman työnimi on Päivänsankari ja kuokkavieras. Nimi kuvaa novelleissa esiintyvien hahmojen suhdetta. Jokaisessa novellissa on minäkertojana "päivänsankari", jonka elämänjuhlan pilaa sairaus, läheisen kuolema tai muu "kuokkavieras". Osaa kokoelmaan kaavailemistani novelleista olen työstänyt toimittaja Sirpa Ylösen luotsaamilla luovan kirjoittamisen kursseilla Heinäselän vuosisataisessa kartanossa Pieksämäen Jäppilässä.
...tai romaani "Ajanmääreet"
Päänvaivaa, sitä tämä teksti on minulle tuottanut. Ensimmäisten lukujen ensimmäiset versiot kirjoitin vuonna 2013 pian isoäitini kuoleman jälkeen. Kirjoittaessani huudatin korvanapeista Apulannan biiseja, ja sanat ryöppysivät aivoistani. Ja kuten hallitsemattomassa ryöppyämisessä usein tapahtuu, jälki oli sotkuista. Hylkäsin valtaosan kirjoittamastani tekstistä, mutta muutamat lauseet eivät jättäneet minua rauhaan; ne vaativat tarinaa ympärilleen.
Tämä kirja kertoo katoamisista ja menetyksistä. Sen ensimmäinen työnimi oli Kahdesti kuolleet. Nimi viittasi yliluonnollista kosiskeleviin kohtauksiin, joissa kuolevat etsivät eläviä. Sittemmin työnimi on muuttunut useaan otteeseen ja yliluonnollinen hioutunut pois. Monta vuotta pidin tekstiä mahdottomana tapauksena. Revin ja kokosin, revin ja kokosin - vain palatakseni alkuun.
Usko siihen, että teksti on muokattavissa kirjaksi palautui kesäkuussa 2024, kun Valamon luostarissa järjestetyn kirjoituskurssin opettaja kirjailija Asko Jaakonaho ehdotti, että liittäisin näennäisen yksittäiset tapahtumat toisiinsa kehyskertomuksella. Ehdotus oli ilmiselvyydessään erinomainen. Se vapautti tarinan ikeestä, jonka eri aikatasot olivat luoneet. Samalla kirjalle löytyi sen nykyinen työnimi, hykerryttävän monitulkintainen Ajanmääreet.
...vai sittenkin romaani "Valmiiksi naurettu elämä"?
Tämä kirja on lempilapseni. Sitä kirjoittaessani ajattelen John Irvingin romaania The Cider House Rules. (En pidä romaanin suomenkielisestä nimestä, Homer Wells ei todellakaan ole oman elämänsä sankari. Tuurilla hän kelluu elämänsä aallokoissa.) Kirjan työnimen, Valmiiksi naurettu elämä, sain lahjaksi vaimoltani. (Sekin on täydellinen.) On vaarallista olla viehättynyt omasta tekstistään, rakkaus sumentaa arvostelukyvyn.
Toisinaan mietin, että olen tyhmä, mikäli en vie Valmiiksi naurettua elämää päätökseen. Aina kun annan itselleni luvan työstää sitä, nautin. Pelkäänkö saavuttavani jotain liian helpolla? Järjetöntä!
Ei hyvää kannata odottaa, siihen on tartuttava kaksi käsin, jottei se pääse pakoon.